Keskellä Avaraa Luontoa - reportaasi karhukojulta

Kaikki alkoi siitä, kun kesälaitumen porttien aukeamisen tuoma hetkellinen huumaava vapauden tunne ja eräs viikolla facebookissa näkemäni viraalivideo saivat tämän varsan kirmaamaan suoraa päätä Suomussalmen Martinselkoseen loman alettua. Täytyy ehkä olla vähän hullu, että istuu vapaaehtoisesti autossa kahdeksan tuntia päästäkseen istumaan seuraavat kuusi tuntia liikkumatta piilokojussa keskellä erämaata, mutta vapaan viikonlopun kaltainen tilaisuus vaan kerta kaikkiaan oli käytettävä hyödyksi.

Human-wildlife conflict on käsite, jonka opin taannoisella IVSA:n ryhmämatkalla Edinburghissa eräällä erittäin mieleenpainuvalla luennolla. Se tarkoittaa vapaasti selitettynä ristiriitaa, joka syntyy, kun ihminen pyrkii suojelemaan luonnonvaraisten eläinten säilymistä ja välttämään niiden turhaa hävittämistä, ja toisaalta on välillisesti juuri tästä syystä kyseisten eläinten toiminnan uhri, joka menettää omaisuuttaan (pitoeläimiä) tai rahaa korjatessaan villieläinten tekemiä vahinkoja. Luennoiva eläinlääkäri kertoi meille projektista, jossa yritettiin keksiä ratkaisuja ja luoda sopua intialaisten viljelijöiden ja eläintenpitäjien, sekä riisiviljelmiä ruuanhakuretkillään tallovien elefanttien ja suurpetojen, kuten tiikerin välille.

Ensin ajattelin kaupunkilaisten lasieni läpi konfliktin koskevan lähinnä kehittyviä maita. Sitten ymmärsin, että konflikti on jatkuvasti läsnä kaikkialla, missä ihminen harjoittaa elantoaan luonnossa tai sen välittömässä läheisyydessä. On sanomattakin selvää, että turisteille järjestetyt retket villipetojen ruokintapaikoille jakavat tämän ristiriidan takia mielipiteitä puolesta ja vastaan. Vaikka yleisesti ajattelenkin, että villieläinten katselu on eettisintä (ja ehdottomasti jännittävintä) niiden luonnollisessa elinympäristössä, ei tämän blogikirjoituksen tarkoitus ole valita puolta suurpetoja koskevassa keskustelussa.

Klo 15:57 

Lähes loputtomalta tuntuneen maantien jälkeen käännymme vihdoin soratielle, joka johdattaa meidät eräkeskuksen pihaan. Navigaattorin ruudusta näkee, että olemme alle kahden kilometrin päässä Venäjältä. Pihalla on autoja, mutta ketään ei näy missään. Menemme sisään ovesta, jonka yläpuolella olevassa kyltissä lukee ’eräkeskus’. Lyhyen paniikin siivittämän hetken luulemme kävelleemme jonkun kotiin. Olemme kuitenkin oikeassa paikassa. Oppaamme Riina esittelee itsensä, ja kertoo, että lähdemme kojulle viideltä. Olemme istuneet autossa kahdeksan tuntia, joten päätämme mennä odotellessa ulos jaloittelemaan. Pihaan on tällä välin tullut toinen autollinen samalle retkelle lähtijöitä. Menemme pihan reunalla sijaitsevan koira-aitauksen luo rapsuttamaan veikeitä jämtlanninpystykorvia välttääksemme kiusallisen small talkin.

Klo 16:55 

Kipuamme tavaroinemme ulos pakettiautosta hiljaa, vilkuillen ympäröivää metsää. Tunnelma on odottava. ”Tästä on sellainen kolmisensataa metriä kojulle”, sanoo oppaamme Riina ja jatkaa: ”Älkää säikähtäkö, jos näätte matkalla karhun kurkkimassa puun takaa, ne vain odottavatmilloin pääsevät esittäytymään teille”. Riinalla on mukanaan reppu ja termoskannullinen kuumaa vettä, mutta ei mitään kättä pitempää, edes varmuuden vuoksi. Tiedän kyllä, että karhut luultavasti pelkäävät meitä enemmän, kuin me niitä. Tuijotan silti koko kävelymatkan visusti jalkojani, etten vain kompastu juurakkoon ja jää karhun syötiksi.

Klo 19:30

Olemme nähneet yhden karhun, mutta suurin osa ajasta on kulunut tuijotellessa kojun ikkunoista aukeavaa hiljaista metsämaisemaa ja kuunnellessa tuulen huminaa ja käen kukkumista. Olen odottelun lomassa juonut kaksi kuppia teetä ja syönyt kaikki eväsleipäni. Mieleeni on alkanut hiipiä katumus ja kaipaan jo takaisin elämykseen kuluttamiani pennosia, vaikka takuuta villieläinten näkemisestä ei missään vaiheessa ole ollut. Retkestä maksamani hinta on melko suolainen pelkästä metsän tuijottamisesta, vaikka kojussa olisikin pehmeä penkki, teetä ja keksejä sekä käymälä.

Klo 14:47 
Paikalle tallustelee valtava tummanruskea uroskarhu morsiamensa kanssa. ”Kiimapari”, kuiskaa Riina. Naaras on enemmän kiinnostunut paikalle houkuttimeksi tuodusta koiranruuasta, kuin uroksesta, muttei voi asettua mättäälle makoilemaan ruokailun ajaksi ensimmäisen karhun tavoin, sillä sen on jatkuvasti väisteltävä uroksen lähestymisyrityksiä. Yhtäkkiä uros lähtee kävelemään kohti sitä nurkkaa kojusta, jossa istumme, ja seisahtaa vain parin metrin päähän meistä. Kuulemme sen raskaan hengityksen kojun sisälle asti. Jännitys on käsinkosketeltavaa, sillä ohuimmillaan meidät erottaa vain valokuvauksen mahdollistavat kangassuikaleet kojun seinässä.

Suuri karhu toteaa meidät vaarattomiksi ja laskeutuu ensin vatsalleen, köllähtäen sitten hitaasti selälleen mättäille. ”Se merkkaa reviiriään”, kuiskaa taaksemme hiipinyt Riina. Uros osoittaa mahtavuutensa vielä nousemalla kahdelle jalalle ja hieromalla hajujaan mäntyyn koko selkänsä pituudelta. Reviirin merkkaaminen on kovaa työtä, ja karhun selästä on paikoitellen lähtenyt karvaa sen seurauksena. Mahtailun jälkeen uros yrittää vielä kerran nousta naaraan selkään, onnistumatta. Pian pariskunta saa tarpeekseen ruuasta ja katoaa äänettömästi kuusikkoon.

Klo 20:52

Illan viiletessä meininki ruokailupaikalla kiihtyy. Seuraamme pitkään nuoren, vaalean uroskarhun ruokailua, joka syö ahnaaasti, mutta vilkuilee samalla ympärilleen levottomasti, ehkä tietäen olevansa suuren uroksen reviirillä. ”Tuolta suolta lähestyy toinen karhu”, kuiskaa Riina, ja sen on huomannut myös ruokailunsa lopettanut nuori uros. Karhut tuijottelevat toisiaan hetken aikaa kahdella jalalla seisten. Näky on vaikuttava. Kun uusi tulokas, nuori karhu sekin, ei säikähdä vaan jatkaa määrätietoisesti kohti ruokintapaikkaa, päättää vaalea uros väistyä takavasemmalle.

Klo 22:03

Kiimapari saapuu ruokintapaikalle santsikierrokselle. Olen jo menettänyt toivoni videolla ihastuttaneiden karhunpentujen näkemisestä, ja uhoan mielessäni tulevani tänne vaikka joka kevät kytikselle - tavoitteensa kullakin. Kohta kaukana suon laidassa näkyy kulkevan karhu, jonka perässä pinkoo kolme pientä hahmoa. Tuijotan suon laitaa pienen epätoivon vallassa, sillä en usko emon tuovan pentuettaan uroksen lähelle. ”Ei helevetti nehän tullee suoraan tänne”, henkäisee seuralaiseni kiikarit silmillään. Suuri uros asettuu mättäälle istumaan vartoen tulijoita, mutta palaa pian naaraansa luo.

Klo 22:17

Vihdoin emo ja pennut saapuvat ruokintapaikalle. Olen odottanut tätä hetkeä niin monta tuntia, että unohdan, miten kamerani toimii. Pian muiden karhujen, etenkin uroksen läsnäolon todettuaan pennut sujahtavat männyn latvaan hämmästyttävän ketterästi. Yhtäkkiä ruokintapaikalle pölähtää kiimaparin, emon, ja latvassa kiikkuvien pentujen lisäksi vielä toinen pariskunta ja yksi yksinäinen karhu. Joka puolella tapahtuu niin paljon, että on vaikea pysyä perässä. Yksi uroksista uskaltautuu liian lähelle puita, joiden latvoihin pennut ovat käpertyneet nokosille. Muuten rauhallisena pysynyt emo ajaa karjuen uroksen pois ruokintapaikalta, ja kuikuilee huolissaan kohti latvaa.

Pennut ovat heränneet, mutta niillä ei ole aikomustakaan tulla alas. Lopulta molemmat pariskunnat poistuvat ruokintapaikalta takana olevalle suolle, ja emo jatkaa kesken jäänyttä ruokailuaan. Ehkäpä pentujen näkeminen on hellyttänyt kiimaparin naaraan mielen, sillä näemme kiikareilla, että pari pääsee vihdoin tositoimiin suolla. Kojussa vallitsee hämmästynyt ja lumoutunut tunnelma. Olemme nähneet kaiken mitä toivoimme näkevämme, ja enemmänkin. Jännitys ei kuitenkaan vielä ole ohi, sillä karhunpennut ovat painuneet takaisin unten maille. ”Ei voida lähteä pois täältä, ennen kuin nuo pennut tulee alas tuolta puusta”, sanoo Riina ja jatkaa ”siinä voi mennä koko yö.”

Klo 23:25

Kun emo pentuineen on vihdoin poistunut ruokintapaikalta, menee Riina sulkemaan kojun ikkunaluukut ulkopuolelta meidän odottaessa sisällä. Tutisevin polvin lähdemme kävelemään jonossa kohti parkkipaikkaa. Pitkospuille on piirtynyt karhun käpälien jäljet. Puolessa välissä polkua huomaamme karhuemon ja pentujen tuijottavan meitä hakkuuaukean toiselta laidalta. Kuunsirppi on kohonnut taivaalle Kainuun pastellinsävyisessä kesäyössä. Hetki on taianomainen. Kotimatkalla kaikki metsässä vilahtavat varjot näyttävät karhuilta.