Harjoittelu Moholoholo Wildlife Rehabilitation keskuksessa Etelä-Afrikassa

Moholoholo Wildlife Rehabilitation Centre on Hoedspruitissa, Etelä-Afrikassa sijaitseva keskus, jonka tarkoitus on kuntouttaa loukkaantuneita villieläimiä takaisin luontoon palautettavaksi. Jos eläintä on mahdotonta palauttaa luontoon esimerkiksi fyysisten vammojen tai poikasten kesyyntymisen vuoksi, ne saavat jäädä Moholoholoon pysyviksi asukeiksi. Näitä eläimiä on mahdollista päästä näkemään opastetuilla kierroksilla päivittäin, ja yksi Moholoholon tavoite onkin lisätä paikallisten ihmisten tietoisuutta maansa villieläimistä ja niiden suojeluun liittyvistä haasteista. Koko toiminta pyörii osittain vapaaehtoistyöntekijöiden avulla, joita Moholoholoon saapuu ympäri maailmaa. Itse vietin Moholoholossa 2 viikkoa vuodenvaihteessa 2017, ja kokemus oli ikimuistoinen.

Moholoholon vapaaehtoistyön hinta tulee siellä vietetyn ajan mukaan. Hintaan kuuluvat majoitus ja kolme ruokailua päivässä, sekä edestakainen kuljetus Hoedspruitin lentokentälle. Lentojen kustannukset tulevat itse maksettaviksi. Kaksi viikkoa on omasta mielestäni lyhyin aika, joksi Moholoholoon kannattaa lähteä; useampi päivä menee jo keskuksen tapoihin ja muihin ihmisiin tutustuessa. Kahdessa viikossa ehtii kuitenkin useampaan työn ulkopuolella järjestettyyn aktiviteettiinkin, jotka olivat myös kokemuksia joista ei kannata jäädä paitsi! Henkilökunta on todella omistautunutta työlleen, ja pitää huolta siitä, että kaikki vapaaehtoistyöntekijät ovat kartalla siitä, mitä tapahtuu ja koska. Lisäksi he järjestävät useamman kerran viikossa erilaisia retkiä, joihin voivat kaikki halukkaat osallistua. Kävimme esimerkiksi matelijapuistossa, safarilla Krugerin kansallispuistossa ja ruokkimassa Moholoholon ympärillä asuvia villejä virtahepoja ja seeproja. Näiden reissujen kulut piti maksaa omasta pussista, mutta niistäkään ei montaa kymmentä euroa tullut yhteensä.

Majoitus oli siisti, naiset ja miehet jaettiin erikseen neljän hengen huoneisiin. Meidän huoneemme sattui leijona-aitauksen viereen, eikä iltaisin meinannut malttaa nukahtaa, kun kuunteli leijonien karjuntaa melkein ikkunan alta. Myös ruoka oli hyvää ja kasvisvaihtoehto aina saatavilla. Kerran viikossa oli kuljetus Hoedspruitin keskustaan, josta pystyi ostamaan vaikka omia eväitä ja tuliaisia. Muuten, retkiä lukuun ottamatta, aikaa vietettiin vain keskuksessa.

Vapaaehtoistyöntekijät jaettiin pienempiin ryhmiin, ja jokaisen ryhmän vastuulla oli tiettyjen eläinten ruokkiminen ja häkkien/aitausten siivoaminen. Pisimpään ryhmässä ollut vapaaehtoinen selitti uusille, miten homma toimii, jotka taas myöhemmin välittivät tavat seuraavaksi tulleille. Vaikka työ on välillä raskasta, suurin osa keskuksessa vakinaisesti elävistä eläimistä on seurallisia, ja niiden rapsuttelu ja ihmettely siivousten lomassa teki työstä hauskaa.

Moholoholossa on yleensä kesäisin (joulukuu - helmikuu) useampia eläinten poikasia, jotka ovat voineet tulla keskukseen esimerkiksi emon kuoleman vuoksi. Lajitoverien seuran puutteen vuoksi vapaaehtoistyöntekijät viettävät päivittäin aikaa näiden eläinten kanssa vain oleskellen ja seuraa pitäen. Oman matkani aikana seuraa kaipasivat esimerkiksi pensassika, korppi ja sarvikuono. Ikimuistoisia hetkiä matkastani olivat kilpajuoksut sarvikuono ”vauvan”, Ntaban, kanssa iltaruoalle, joka vielä vuoden ikäiselle sarvikuonolle oli pelkkää maitoa. Ntaba sai myös nauttia muutaman kerran viikossa mutakylvyistä, joissa usein kylvyn saivat itse kylvettäjätkin.

Pelkkien keskuksessa elävien eläinten lisäksi isona osana vaihtelevaa päivittäistä työtä olivat keskukseen tuodut loukkaantuneet eläimet. Vaikka vapaaehtoistyö ei painotukaan eläinlääketieteen opintoihin, eläinlääketieteen opiskelijat otettiin usein eläinten hoitoa vaativiin tehtäviin mukaan esimerkiksi hoitamaan haavoja tai antamaan lääkityksiä. Keskuksessa joku vapaaehtoistyöntekijöistä valittiin hoitamaan eläintä sen tarvitsemalla tavalla eläimen tervehtymiseen saakka, ja ne pyrittiin palauttamaan takaisin luontoon mahdollisuuksien mukaan. Jos luontoon palauttaminen ei ollut mahdollista, mutta eläintä ei tarvinnut lopettaa, ne saivat jäädä Moholoholoon asumaan. Keskuksessa asusteli mm. sokea pöllö ja useita yksisiipisiä lintuja!

Omaksi hoidettavakseni osui steppe buzzard, eräänlainen haukka, joka oli löytynyt tien varresta makaamasta, eikä se päässyt lentoon. Koska murtumia eikä muitakaan fyysisiä vammoja havaittu, se sai fysioterapiaa ja antibiootteja pistoksena. Lisäksi sitä täytyi pakkoruokkia useamman päivän, ennen kuin se oli saanut voimansa takaisin ja pystyttiin päästämään takaisin luontoon. Toinen oma hoidokkini oli valkohäntämangustin poikanen, joka oli otettu lemmikiksi, mutta se oli epäsopivana lemmikkinä päätynyt Moholoholoon. Mangustia vältettiin koskemasta ja totuttamasta liikaa ihmisiin niin, että se voitaisiin vanhempana palauttaa takaisin luontoon.

Villieläinten suojelun vaikeus on Etelä-Afrikassa todellinen ongelma. Villieläimet päätyvät aivan liian usein ihmisten lemmikeiksi. Salametsästyksen ja elintilan vähenemisen lisäksi ongelmana on se, kuinka paljon koko Afrikassa on eläinten hyvinvoinnin kustannuksella rahaa tahkoavia ”luonnonsuojelutahoja”. Turistit saattavat esimerkiksi tietämättään rahoittaa leijonanpentujen tehtailua maksaessaan siitä, että pääsevät silittämään ja ottamaan selfieitä kesyjen, aivan liian aikaisin vieroitettujen pentujen kanssa. Kun leijonat ovat liian isoja olemaan enää söpöjä pentuja, ne siirretään Walking with lions -tiloille, joissa maksavat asiakkaat pääsevät lähikosketuksiin kesytettyjen, koulutettujen leijonien kanssa, ja esimerkiksi kävelemään niiden vierellä. Leijonien viimeinen etappi on usein Canned hunting, jossa leijonanmetsästysretkelle ympäri maailman tuleville ihmisille luvataan varma saalis. Leijonia pääsee tällöin metsästämään aitauksesta, jossa leijonalla ei ole mahdollisuutta paeta tai piiloutua. Moholoholossa oli muutama leijona, joka oli päässyt tällaisesta paikasta keskukseen viettämään leppoisia eläkepäiviä. Ne olivat yksi etappi opastettujen kierrosten aikana, jossa kävijöiden tietoisuutta ongelmista pyrittiin lisäämään.

Jokainen päivä Moholoholossa on erilainen, ja eläinten kanssa pääsee kosketuksiin päivittäin. Kahden viikon aikana opin paljon niin villieläinten kanssa työskentelystä kuin luonnonsuojelusta Afrikassa. Matka voi olla hyvin erilainen vuodenajasta ja keskuksessa oleskelevista eläimistä riippuen, mutta aina varmasti upea. Suuri osa vapaaehtoisista palaa kuulemani mukaan vielä uudelleen, ja ainakin itse olen paluusta asti haaveillut lähdöstä takaisin Etelä-Afrikan auringon alle. Lisää tietoa vapaaehtoistyöstä Moholoholossa löytyy osoitteesta http://www.moholoholo.co.za/facility/student-program/

Meeri Lahti